maanantai 8. lokakuuta 2012

Mauna Kean vuorella

Maisema aamulenkiltä




Observatorioita




Huomenta kaikille, vaikka teillä onkin juuri nyt maanantai ilta. Eilinen päivä kului niin sutjakkaasti, etten illalla jaksanut edes blogia kirjoittaa. Aamulla klo 07.00 suuntasin pitkälle pyörälenkille, joka olikin viimeinen pitkähäarjoitus ennen kisaa. Kuvittelin, että kun on sunnuntaiaamu on rauhallista ajella ja eipä sielä paljon muita näy. Kuvitelma oli väärä. Hotellin portilla oli seitsemän triathlonistia juoksulenkilllä ja kun pääsin pyöräreitille, ei siellä yksin tarvinnut ajella. Matka taittui kahden ausralialaisnaisen kanssa ja kun minulla oli jäljellä 10 minuuttia kääntöpisteeseen, he kääntyivät takaisin. Sain heidät kiinni tulomatkalla ennen Konaa.

Itselläni yksi harjoittelun peruste on, vaikka siihen huumorilla suhtaudun, että jos harjoitussuunnitelmassa on 3 tuntia pyöräilyä, niin silloin sen on 3 tuntia ei 2.59. Nytkin laavakentällä ajaessani naureskelin yksikseni, että on tämä hölmöä, mutta käännyin vasta kun kello näytti 1.30. Täytyy tunnustaa, että pari kaveria meni ohitse, johtunee varmaan siitä, kun Tomppa käski minun ajaa rauhallisesti ;-)





Maisemaa kun nousu alkaa
Puolilta päivin suuntasimme kohti Mauna Kean vuorta  (n. 4200m ) ja kuulemma maailmankorkein vuori merenpohjasta mitattuna. Olin eka kertaa elämässäni noin korkealla ja täytyy tunnustaa, että olotila oli vähintäänkin omituinen. Kun otin muutaman reippaan kävelyaskeleen niin tuntui, että haukkoi ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Vuorella ajettiin pitkässä maastoautojen letkassa ja opas kävi varmistamassa, että neliveto ja hidasvaihde on kytkettynä. Ylhäällä oli kylmä ja tuuli teki ilmasta tosi purevan. Minullakin oli vaatteita päällä, vaikka kuinka paljon ja silti meinasin paleltua. Liekö tottunut niin hyvin tähän merenrannan keliin.
Sippipussit räjähti ylösnoustessa



Korkein kohta

Korkeimmalle kohdalle, joka oli 20 metriä korkeammalla olisi pitänyt kävellä pieni matka polkua pitkin. Jätimme sen väliin. Lähinnä pelotti se, ettei nyt vaan vilustu. Meitä ohjeistettiin juomaan paljon vettä ja pitämään aurinkolasit päässä. Tuntemus oli kuitenkin jotenkin erikoinen, ei tiennyt onko pääkipeä, vain lyökö sydän yllimääräisiä lyöntejä, onko energiat vähissä vai mitä ihmettä kropassa tapahtuu. Täytyy sanoa, että ihmemiehiä nuo kaikki "veikkagustafssonit"  kun tuollaisessa ilmanalassa ja vielä korkeammalla sekä kylmemmässä viihtyvät. Tottuskohan siihen...lupaan etten ala kokeilemaan.
Hienoa kun blogillani on ollut aika tarkkaan 2000 lukukertaa. Kohta jännittää kirjoitaminen yhtäpaljon, kuin tuleva kisa. Älkää välittäkö kirjoitusvriheistä. Tänään näyttää tulevan aurinkoinen päivä ja minullakin on ohjelmassa lepopäivä varsinaisesta urheilusta eli nyt suuntaamme rauhalliselle aamulenkille. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti