maanantai 15. lokakuuta 2012

Sauvosaaren räkänokasta Hawaijin Ironmaniksi

Valmiina kisaan
Lupasin katsauksen omasta triathlonurasta ja siitä, miten tähän pisteeseen on tultu. Lapsena asuin Kemissä Sauvosaaren kaupunginosassa urheilukentän vieressä. Kesät kului jalkapallon kanssa kentällä ja talvet jääpallon kanssa. Ei tullut pojasta pelimiestä, kun ei innostanut treenata, en kyllä tiedä olisko se auttanut. Uintia harrastin yleensä noin pari kuukautta vuodessa eli kun pelihommien kaudet loppuivat. Siinäpä syy, miksi en vieläkään osaa uida muuta kuin vaparia. Nykyinen uintivalmentaja Mikko on sanonut pari kertaa, että nyt uinti näyttää jo vähän vaparilta. En ymmärtänyt junnuna, että urheilua pitää harjoitella, jos siinä meinaa menestyä. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt alkaa harjoittelemaan, niin minä jo lopettelin lajin harrastamisen.

Sitten iski kauhea bodybuilding viehätys, tärkeintä oli paljonko nousee penkistä ja paljonko menee jalkakyykyssä. No, sitä kesti sitten aina noin 30 ikävuoteen asti. Onneksi harrastin kuitenkin uintia oman kuntoni ylläpitämiseksi. Pari tapahtumaa kuvaa hyvin innostustani kestävyysurheiluun. Ulla pyysi minua lenkille muistaakseni vuonna 1985, en lähtenyt, kun pidin sitä hölmönä hommana. Arvatkaa olenko kuullut siitä myöhemmin. Pelastussukeltaja-kurssilla kuitenkin treenasimme juoksua paljon ja Cooperissa meni 3250m. Vuonna 1986 päätin kuitenkin aloittaa hiihtämisen. Ostin Eka-marketista Karhun Newer Wax-sukset (ei luista eikä pidä) ja eikun kuutamohiihdolle. Pukeuduin tietenkin hyvin eli turkishaalariin, arvatkaa oliko hiki. Siitäkin kuulen aina silloin tällöin.

Triathloniin tutustui eka kerran vuonna 1992 Ylläksellä, kun olimme katsomassa kisaa, joka muutettiin duathloniksi, koska vesi oli liian kylmää uimiseen. Muistaakseni voittaja, Teemu Vesala sai palkinnoksi 25 000 mk, Pauli Kiuru tuli toiseksi. Ei taida tänä päivänä palkinnot olla tuota luokkaa. Samana syksynä kokeilin itse sprintimatkaa. Uinti oli Kemin uimahallissa, pyörällä kävimme Ajoksessa ja juoksimme Sauvosaaren kenttän ympäristössä. Laitan tähän myöhemmin kuvan, jossa minulla on maalarilippis päässä ja tuulitakki pussilla selästä. Siitä se ajatus sitten lähti. Talven aikana ostin ekan kilpapyörän Peugeotin ja harjoittelu kohti Hawaijia alkoi. No ei se Hawaii nyt tosissaan mielessä ollut, vaikka Magnus ja Pauli hyvää esimerkkiä näyttivätkin.

Talven treenailtuani rullilla ajaen, juosten, hiihtäen ja uiden olin keväällä jo valmis eka kisaan. Ja eihän sitä nyt lisenssin omaava mies mihinkään kuntosarjaan lähde. Muistaakseni toukokuun 28. päivänä Kuusijärven rannalla katselin, kun Nitti ylituomarina mittasi veden lämpötilan 15 asteiseksi, ehkä se oli noin 12. Sillä oli vaikutus siihen, että uintimatkana pidettiin 1500m. Lähdössä oli siihen aikaan ainakin 150 innokasta triathleettia. Kohtuullisena uimari ampaisin matkaan uudessa märkäpuvussa ja eka poijulla meni miestä yli joka puolelta ja olin varma hukkumisestani. Siinä pelastusukeltaja kamppaili itsensä kanssa ja Speedojen persus ruskeana pystyin jatkamaan matkaa, kun muut olivat jo menneet. Pääsin kisan loppuun ja olin tyytyväinen itseeni. Yleisöstä kuului kannustusta "hyvä gladiaattori", oli ilmeisesti vielä silloin lihaksia jäjellä. Sinä kesänä kiersin puolenkymmentä kisaa ja laji oli vienyt mukanaan. Triathlonissa minua on aina viehättänyt kilpailu itseni kanssa ja harjoittelun vapaus, harjoitella monipuolista liikuntaa silloin kun itselle ja perheella sopii.

Vuonna 1994 tavoitteet olivat jo korkella eli osallistumisessa SM-kisoihin. Siihen aikaan paikan sai 50 edellisen vuoden parasta ja 50 karsintakilpailujen perusteella. Minä sain paikan Punkaharjulla ja kisat oli Kuopiossa. Elokuisena perjantaina muutimme Kuopioon ja lauantai aamuna olin muiden huippujen kanssa uinnin lähtöviivalla. Muistaakseni olimme lähdössä Bennien kanssa vierekkäin, sittenpä niitä huippuja ei näkynytkään. Nitin kommenti juoksustani oli "niin kuin olisit ruusunlehdillä juossut". Sen muistan, että pohkeet oli ihan tukossa mutta maaliin kuitenkin ja sijoitus jotain 50+. Sen jälkeen olenkin Suomen kisoja kierrellyt ja maailmallakin kisaillut. Väliin jäi vuosi 1999, jolloin rakensin talon ja muistaakseni vuonna 1997 en kisannut kun olin Vaasasa töissä ja perhe asui Kuopiossa. Mastereihin pääsin vuonna 1996 ja eka Suomen mestaruus taisi tulla 2007. Maailmalla olen kilpaillut palomiesten PM-kisoissa Tanskassa. Sija taisi olla viides, kun Barckin Juha voitti. Poliisien ja palomiesten MM-kisoissa Adelaidessa 2007 olin toinen ja voitin myös Juhan. Eka Iromanin suoritin 2004 Austaralian Busseltonissa ja siitä innostuneena aloin harjoitella vähän enemmän ja paremmin. Seuraava Ironman oli ohjelmassa 2010 Lanzarotella ja siinä välissä juoksin muutamia maratoneja ja kisailin lyhyemmillä matkoilla. Viime vuonna voitin ikäsarjani EM-kultaa Tampereella. Hawaijille paikan sain elokuussa käydyssä Kalmarin Iromanissa ja nyt Hawaijin Ironman on suoritettu. Siinäpä lyhyt katsaus miten tähän on tultu. Aika pitää sisällään monia kilpailuja ja hauskoja tapahtumia. Treenaaminen on ollut osa päiväohjelmaa eli yleensä Ulla kysyykin, mitä treenaat tänään?

Haluan tämän kirjoituksen kautta kiittää kaikkia, jotka ovat minua tukeneet tässä harrastuksessa. Hawaijin projektissa on ollut mukana yhteistyökumppaneita, jotka ovat osaltaan mahdollistaneet tämän läpiviemisen. Toivottavasti olen ollut hyvänä esimerkkinä siitä, että tavoitteen asettaminen ja sen eteen ponnistelu tuo parhaan lopputuloksen. Ulla, Nina, Aki ja Mika ovat tukeneet ja kannustaneet minua jatkamaan ja palauttaneet aina maapinnalle, kun olen liikaa pyörinyt oman triathlonnapani ympärillä. Urheilu on osa elämäämme, eikä siitä normaalipäivänä tehdä mitään numeroa. Kalmarin jälkeen pyysin Söderdahlin Tomppaa auttamaan minua harjoittelun suunnittelemisessa ja kisan läpiviemisessä. Tompan neuvot olivat minulle ihan nappiin, kisassakaan minun ei tarvinnut kuin suorittaa. Kaikki, mitä Tomppa sanoi, toteutui kisan aikana. Yksin ja ilman Tompan neuvoja en olisi tästä näin hyvin selvinnyt. Oli hienoa kun valmistautumisessa ja kisan aikana oli neuvona miehen sana, johon pystyi luottamaan.


Ei tämä urheiluhulluus suvussamme lopu meidän perheeseen. Ullan äiti Eila (avantouinnin MM-kakkonen) on auttanut tässäkin projektissa valtavasti tulemalla Kuopioon Mikan kaveriksi ja kannustamalla, joka käänteessä. Nettilähetystäkin mummo seurasi kuulemma loppuun asti. Samoin Ullan sisko Outi perheineen on kokoajan kannustanut ja auttanut meitä kun apua olemme tarvinneet. Kun Outi oli kertonut Kalmarin jälkeen lapsille, että Matti sai Hawaijin paikan, oli Samu 8v tuumannut "mahtavaa, milloin me lähdetään". Tiedän, että Kemissä sukulaiset ja tutut ovat seuranneet, miten se Matti maailmalla pärjaa. Täällä tuntuukin, että koko suku ja kaikki tutut ovat eläneet meidän mukanamme tätä tapahtumaa ja siitä on ollut uskomattoman paljon apua. Uimahallit sekä Kemissä että Kuopiossa, ovat olleet meidän toinen kotimme ja molemmissa paikoissa olemme saaneet aina ystävällistä palvelua, sinne on aina kiva mennä. Kiitoksia myös kaikille, jotka olette kannustaneet ja tsempanneet. Vaikka triathlon onkin yksilölaji on turha kuvitella, että tässä maailmassa selviää yksin tarvitaan ystäviä, kavereita, kisakumppaneita, ihan kaikkia.

Lupasin vastata kysymykseen "onko tämä minun kisa"? Kisan jälkeen heräsin yöllä klo 03.00 parin tunnin nukkumisen jälkeen ja mietin tuota vastausta. Arvatteekin jo varmaan vastauksen. Kyllä minä haluan tulla tänne uudestaan. Noin äkkiä se kipu, tuska ja väsymys unohtuu ja positiiviset asiat tulevat mieleen. En ota tavoitteesta pakkomieltä, mutta toivottavasti joskus tulen tänne takaisin vielä paremmin valmistautuneena ja valmiimpana. Nyt aikaan varsinaiseen valmistautumiseen oli 8 viikkoa Kalmarin jälkeen ja se on ehkä liian lyhyt aika. Tein kaiken voitavan ja hyvinhän se meni. Yksi mikä tärkeintä, tämä on leikkiä eikä saa olla liian totista.

Nyt lomailemme pari päivää ja kohta lentelemme lähes vuorokauden kohti koti Suomea. Kirjoitan vielä blogiin tarinaa, miten lomailu menee ja joko treenihammasta alkaa kolottamaan.  


 
 
 


 

 
 




6 kommenttia:

  1. Hieno suoritus kaikenkaikkiaan. Hyvä huomio tuo että "tämä on leikkiä". Toivottavasti kukaan ei tullut kysymään maalissa, että "mikä meni pieleen kun et voittanut"! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos TP, onneksi ei kukaan kysynyt noin. Se aika herkkä hetki kun tulee maaliin kaikki purkautuu ja tuska muuttuu nautinnoksi, ihmeellistä.

      Poista
  2. Uus kypärä? Jossain oli juttua, että aerokypärät muuttuu enemmän pisarasta vähemmän pisaraan, jotta ajo-/päänasentoa voi muuttaa ajon aikana enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joroisten palkinto, otin maatiekypärän koska se ei ole niin kuuma ja saa kaadettua vettä päähän. Eikä se minun vauhdissa paljon keskivauhtia pudota. Aika "pottia" täällä näkyi mutta kyllä se vauhti lähtee jaloista.

      Poista
  3. Mahtavaa Matti!!!
    Onnittelut hienosta suorituksesta, kylmät väreet kulkivat kropassa kun luin tekstiäsi. Sanotaan että Hawaii Ironman on se kuninkuuspaikka ja se pitää kokea. Nyt olet sen kokenut! Valtameren petolliset mainingit jotka siirtävät uimaria paikasta toiseen kuin kaarnavenettä.Pyöräilyosuudella mumuku tuuli joka tekee välillä tepposia ja kääntyy myös paluumatkalle vastaiseksi. Hawin noususta ja tuulesta puhumattakaan. Juoksuosuuden loputon laavakenttä missä kuumuus on armoton ja tervehtii juoksijaa armottomalla innolla lämmittäen.
    Onneksi tämän kaiken kruunaa se yleisön sekä huoltopisteiden vapaaehtoisten mieletön kannustus jonka voimin jaksaa taivaltaa matkan perille maaliin saakka.
    Nyt olet Matti oikea IRONMAN!!!!! ONNEA... t. Jerkku ja Ghita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Kari ja Chita, tiedätte molemmat miltä se tuntuu kun pitäisi jaksaa eikä jaksa ja jaksaa kuitenkin. Jääpalat ja kylmä vesi helpottavat 5 sekuntia ja matka juottoasemalta seuraavalle on pitkä. Energy Labin kääntöpaikka on niin kaukana, että ei sinne ikinä kuvittele pääsevänsä. Uinti oli just niin kuin sanoit ja kokoajan nipussa. Hawille mennessä tuuli ihan tosissaan vastaan mutta Kawaihaista lentokentälle sma homma, siinä kypsyi moni. Lentokentältä Konaa olikin odotettavissa perusvastaista. Vapaaehtoiset ovat täällä, Australiassa ja Ruotsissakin aivan ihmeellisen hienosti mukana ja niitä on valtavasti. Minä vaan pelkään ettei Suomessa vastaava onnistuisi. Onhan meilläkin vapaaehtoisia mutta kyllä se täällä on aivan omissa sfääreissään. Terveisiä molemmille!

      Poista